Uusi kamera

Vihdoin viimein sain hankittua itselleni uuden kameran. Jätin edelliseni Tansaniaan kiitokseksi ja palkaksi korusepälle, hän kun haikaili kameran perään.

Kesällä en siis juuri ole kuvaillut mitään, enkä oikeen tehnytkään mitään merkittävää paitsi paiskinut töitä kahdessa eri osoitteessa.

Tässä nyt kuitenkin muutama uutukainen otos uutukaisella kameralla joka on Canon Powershot S95. Vasemmalla oleva on avokado, sitä piti taas leikata kun sen vähät oksat kasvaa hirmuista vauhtia. Sen lehtisuonet ovat kauniit, varsinkin minun suosimassa vastavalossa :) Toinen kuva on ystäväni häistä, oli elokuun pimenevä ilta ja ilman jalustaa sai näin kauniin valon! Ei tehdä tästä ny numeroo, enkä halua mainostaa, mutta olen ollut hankintaani erittäin tyytyväinen!

Nyt on syksy tuloillaan ja koulu jatkunee viikon sisällä, onkin jo mukava päästä tekemään omia projekteja sekä käyttämään energiaa asioihin joista olen oikeasti kiinnostunut enkä paitojen viikkaamiseen :)

Huopumista

Opintoihini kuuluu kaikenlaisia käsityökursseja; opettelemme materiaaleja ja tekniikoita.

Viimeisin jota keväällä suoritin oli huovutus. Tein sitä itsenäisesti sillä reissu sotki koulukuvioita enkä päässyt lähiopetukseen mukaan. Se ei tietenkään haitannut, sillä minulla on takataskussa

tekstiiliartesaanin opinnot joten huovutustakin on tullut tehtyä aiemmin.

Villa on ihanaa, värjätyt, lampaaalle tuoksuvat pehmeät kasat ja hehkuvat värit saivat minutihan hullaantumaan. Olin oikein iloinen että kurssin suorittaminen edellytti usean erilaisen työn tekemistä ja montaa eri tekniikkaa, sain kunnon haasteen!

Mielestäni huovuttaminen on monipuolista kädentaitoa vaativaa tekemistä ja yhdistämällä erilaisia materiaaleja sen mahdollisuudet ovat rajattomat.

Toivoin, että olisi ollut enemmän aikaa ja tilaa paneutua tekemiseen, kylppärin lattialla vietetyt kumarat hetken saippuaveden keskellä eivät aina olleet kovin inspiroivia, sillä halusin vain saada työn valmiiksi mahdollisimman pian...

Tein myös puusepälle taas tossut, edelliset eivät koskaan päätyneet käyttöön asti. Talvella tässä maassa on muistaakseni kylmä, vaikkei se tällä hetkellä siltä tunnukkaan. Tossuista tuli metsäiset ja olivat kuulemma

mieleen, ainakin väri. Lisäsin niihin vielä pari nappia somisteeksi, eikä sekään kuulemma ollut paha.

Jes, koulutukseni nappien ihanuuteen alkaa siis purra!

Pieniä tekniikkakokeiluja tein muottihuovutuksen, helmien ja huopalevyn rullailun parissa.

Huopahelmet ovat ihastuttavia, varsinkin jos kirjailee niitä langoilla ja siemenhelmillä.

Näistä tuli rannekoru mutta aion vielä tehdä korviksiakin.

Opettajalta sain positiivista palautetta värienkäytöstäni sekä persoonallisista ideoista. Oli ihanaa saada tuollaista palautetta, kun itsekin olin iloinen ja tyytyväinen tekeleistäni. Tietenkin näin niissä miljoona virhettä ja kohtaa mitä voisi tehdä paremmin, mutta tällä hetkellä, siinä kevään kiireessä ei minusta lähtenyt irti yhtään enempää. Nyt on kesä ja koulusta lomaa, mitähän kaikkia käsitöitä sitä ehtisi tehdä?? Syksyllä on ArtHäme taideviikot jossa meillä on yhteinen myyntipöytä tovereiden kanssa. Jotain pitäisi varmaan saada kasaan, ideoita on kyllä jo liikaakin!

Kevättä mullassa

Aikaa on vierähtänyt viime kirjoituksesta.

Vaikka kuinka ajattelin ettei tämä blogittelu jää vain reissun päälle, tuntuu, ettei elämässä ole juuri mitään julkisen kertomisen arvoista Tansanian jälkeen.

Mutta kun tarkemmin miettii, onhan niitä vaikka mitä: sain viettää kuukauden puutarhassa työharjoittelussa ja nautin siitä kovasti! Keväällä olen aina niin kasvatustunnelmissa, ikkunat alkaa täyttyä taimista ja siemenpurkeista, päässä raksuttaa mitä voisi kokeilla kasvattaa. Tänä vuonna vihdoin otimme ystävien kanssa viljelypalstan

ja jo nyt tuntuu että tästä tulee elämäni paras kesä!

Ensimmäinen yhteinen mullankakankananmunankuorien sekoittelu-ilta

oli mainio, olin niin hyvällä tuulella monta päivää sen jälkeen. Huomenna aion istuttaa valkosipulia, katsotaan olenko jo liian myöhässä niiden kanssa, tuleeko satoa?

Lisäksi aiomme laittaa pienelle pläntillemme normaalisti pottua ja porkkanaa, sekä kokeilla erilaisia papuja ja yrttejä. Ensimmäinen vuosi taitaa olla meille lähinnä kokeilua ja uuden oppimista, vaikka kuinka olen äitini viljelyä lapsesta asti seurannut, oman maan haltuunotto on haastavaa; mitä ravinteita, mitä lajikkeita? Mitkä lajit hyötyy toisistaan, miten syvälle mitkäkin siemenet pitää laittaa?

Lisäksi se hankalin kysymys; mistä löydän tarpeeksi aikaa puutarhaterapialleni?

Haalistuva rusketus

Neljä päivää Suomea nyt takana ja tuntuu ettei sitä missään ole edes ikinä ollut. Koti odotti omana ja ihanaisena, rakkaat viherkasvit olivat olleet hyvällä hoidolla.

Hämmentävää ajatella, että vain viikko sitten olimme Zanzibarilla, Nungwin kylässä ja piti läärätä SK 50 rasvaa iholle ennenkuin pystyi pötköttämään rannalla yli viisi minuuttia. Nautiskelimme puusepän kanssa merestä, auringosta, lämmöstä ja ruokatorien ja kojujen herkullisista antimista.

Kuvassa puristetaan sokeriruo'oista mehua, mauksi sai valita inkiväärin tai limen. Se oli hurrrjan herkullista! Zanzibarin Stonetownin kapeat kujat ovat varsinaisia labyrinttejä, kun sinne sekaan menee, ei koskaan tiedä mistä päin kaupunkia plopsahtaa pihalle; karttaa on turha seurata, mutta onneksi sepällä oli kompassi niin tiesimme mihin suuntaan edes pitäisi yrittää.

Isoimmin Tansaniasta jäin kaipaamaan lämpöä ja vehreyttä, vaikka täälläkin aurinko on paistellut,

se on niin kalsa. Lunta ja jäätä on joka puolella, ihmiset kaivautuvat takkien sisään ja on pakko kävellä lähes juosten että pysyy lämpimänä. Maanantaina kävin ostamassa pesupähkinöitä vahvempaa pyykinpesuainetta reissutahrojen poistamiseen ja hämmästyin kun kukaan ei sanonut minulle sanaakaan reissun aikana. Edes ostoskeskuksen pullakauppias ei huudellut. Epäilin, että vaikutin liian mielenvikaiselta kun yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti.

Koululla kävin alkuviikosta vain varovasti kääntymässä, tänään olin jo ihan oppitunneilla. Onneksi oli pehmeä lasku rutiineihin, tänään oli opiskelijoiden ohjausharjoitustunteja ja pääsin osallistumaan maasai-helmikorujen tekemiseen, toiset Tansaniasta palanneet olivat jo jakamassa oppimaamme. Oli outoa katsoa tunnin aloituksessa olleesta diaesityksessä

kuvia itsestä tanssimassa maasaiden keskellä, olikohan se trikkikuva vai hyvin kaunis uni?

Habari mzuri sana!

Viimeinen blogiteksti Tansaniasta taitaa olla tässä. Viimeinen työviikko on ollut kiireinen, kädet ovat olleet täynnä töitä joita haluaisimme saada valmiiksi ennen kuin lähdemme pois. On se kumma miten kuudessa viikossa onnistui ujuttamaan itsensä yhteisöön sisään ja niin

työntäyteiseksi ettei melkein enää muuta muistakaan.

Viime viikot olemme kierrelleet kahdella eri kehitysvammaisten koululla tekemässä helmikoruja lasten kanssa. Korut tullaan myymään Shangan kaupassa ja niiden tuotto menee kouluille, lasten hyvinvointiin. Projekti on ollut meille antoisa ja varmasti myös lapsille, olemme huomanneet jo neljällä kokoontumiskerralla muutoksia heidän motorisissa kyvyissä ja keskittymisessä. Myös meidän jakamaton huomio ja halu silitellä suloisia lapsia on toivottavasti antanut heille positiivisia kokemuksia. Aistiherkille autisteille jo pelkkien värikkäiden helmien pläräily käsissä on ollu mieluisaa.

Viime viikonloppuna oli opiskelijaryhmämme viimeinen evaluaatio. Olimme Moshissa koordinaattorimme kotikaupungissa ja kävimme lauantaina pienellä trekillä Kilimanjaron rinteillä. Kävilimme vehreän satumetsän läpi vesiputoukselle, jossa pääsi uimaan jäätävän kylmässä (ainakin Intian valtamereen verrattuna) vedessä ja söimme hedelmäpainotteista lounasta käyttäen lehtiä lautasena. Matkalla näimme muunmuassa kaksisarvikameleontteja ja villejä tomaatteja. Se oli melkoinen elämys suomalaisille pallontallaajille!

Puuseppä pääsi sitten sunnuntaina perille ilman kommelluksia ja on siitä asti suu ympyräisenä ihmetellyt maisemia ja ihmisiä tässä värikkäässä, hektisessä ja pölyisessä maassa. Perjantaina lähdemme seikkailemaan safarille, olemme kolme päivää kolmessa eri kansallispuistossa; Ngorongoro, Lake Manyara ja Tarangire. Ensi viikolla lähdemme sitten etelään, Dar es Salaamin kautta Bagamoyoon ja sieltä Zanzibarille katsomaan mitä ihmeitä merenalainen maailma näillä leveyksillä tarjoaa.

Reilu viikko siis aikaa vielä lämmitellä luita ytimiä myöten ennenkuin pitää palata Suomeen palelemaan. Kylmyyden lisäksi hintataso ja ihmisten ihonväri tulee varmasti hämmästyttämään pitkän aikaa. Olemme myös monesti ihmetelleet miten outoa tulee olemaan Suomessa kun kukaan ei huutele perään, ei jututa ja kysele uutisia (habari). Täällä sitä huomiota tosiaan saa liikaakin ja ollaanpa saatu eriskummallisia ilmeitä aikaan ihmisillä kun ollaan kerrottu kuinka paljon Suomessa on kylmä ja lunta; kuin Kilimajaron huipulla!

Terveiset siis täältä meiltä kaikilta, seuraavat kirjoitukset sitten hämptonista.

Glaassia keniassa

Olin pienella viikonloppumatkalla viime torstaista eiliseen. Kavin Kenian puolella Kitengela Glassissa josta olen kuullut paljon tarinoita ja nahnyt kuvia ystaviltani jotka ovat kayneet siella.

Mikaan niista ei kuitenkaan ollut valmistanut minua siihen mita nain, olin kuin Liisa Ihmemaassa kun kavelin alueella. Jos olet koskaan kaynyt Barcelonassa ja tykannyt Gaudin mielikuvitusta pursuavista rakennuksista ja mosaiikeista, ymmarrat mista puhun.

Kitengela siajitsee laaksossa, siella on usieta eri studioita tiffanytoille, lasinpuhaltamiselle, keramiikalle ja metallitoille. Alueen polut, penkit, seinat oli kaikki taynna taidetta; mosaiikkia, puhallettua lasia, keramiikkaa, helmia, ihan kaikkea mita lasista voidaan tehda sementin kanssa. En voinut muuta kuin haukkoa henkea sen kaiken kauneuden keskella.

Kaiken lisaksi ihmiset siella olivat aarimmaisen ystavallisia ja halukkaita tyoskentelemaan kanssani, perjantaipaivan juoksin lasihytissa verstakon osana, avustin ja itsekin puhalsin esineita mita oli tuotannossa. Puhaltajat auttoivat ja neuvoivat, eivatka heittaneet pihalle vaikka valilla tein virheita. Lauantaina tein lasihelmia pitkasta aikaa, Shangassa se ei ole ollut viela mahdollista. Lasinpuhaltajat olivat vapaapaivalla.

Kitengelassa muistin taas kuinka paljon rakastan lasia ja sen kanssa touhuamista, kuinka ainutlaatuista ja etuoikeutettua on ollut opiskella sita. Mitenhan voisin viela harrastaa sita? Kertokaapas ihmiset se.

Shanga Shangaa

Kuuden viikon puolivali alkaa olla ohitettu. Tanaan, ystavanpaivana, alkoi kolmas viikkomme Shangassa ja voi sanoa etta se oli ystavyytta taynna! Shangassa tyoskentelee iso joukko ystavallisia ihmisia, joihin olemme saaneet tutustua kuluneen kolmen viikon aikana. Vain kolme enaa jaljella, se vahan harmittaa jo etukateen.

Tyopaikkamme on ollut mita mainioin paikka oppia erilaisia kasitoita ja tuotesuunnittelua. Paaosa asiakkaista on amerikkalaisia elakelaisia, on vaikea keksia heidan maulleen sopivia tuotteita, silla se eroaa omastani niin paljon. Jotain onnistumisia olemme saaneet aikaan, keittiotuotteet ovat Shangan ravintolan keittiossa testissa ja tyoparini tekemia korviksia on pitanyt valmistaa jo uusi sarja.

Tuotesuunnittelu jaa nyt kuitenkin vahemmalle, silla viime viikolla saimme uuden projektin suoritettavaksi. Shangalla on ollut projekti nimelta Pink Balloon jo pitkaan, he ovat tehneet yhteistyota paikallisten kehitysvammaisten lasten kanssa. Nyt on suunnitteilla Shangan myymalaan oma osasto tuotteille joita lapset tekisivat Shangan materiaaleista ja tuotto menisi koulun yllapitamiseen. Samalla lapset saisivat mielekasta ja innostavaa tekemista. Meidan tehtavaksi jaa nyt tuotteiden ja tekemisen suunnittelu. Olemme hyvin innoissamme, saamme tehda jotain konkreettista, jotain mita olemme opiskelleet ja jotain mita tulemme todennakoisesti tekemaan tyoksemme myos tulevaisuudessa.

Minulta on kyselty onko "Afrikka-kuume" iskenyt, tuleeko minulle palava halu palata takaisin. Siihen on vaikea vastata, silla nainkin lyhyessa ajassa ehtii tutustumaan ihmisiin, oppimaan vahan kielta ja tietamaan maasta ja kulttuurista sen verran etta haluaisi oppia lisaa. On monta kaunista paikkaa jonka haluaisi viela nahda, silla opiskelijabudjetilla elaminen ei mahdollista uusia lentolippuja seuraaviin vuosiin.

Arusha

Tältä näyttää asuntomme Arushassa.

Asumme pomomme pihapiirissa rauhallisella alueella kaupungin liepeilla, lähellä työpaikkaamme. Pihalla on kaksi taloa ja me asutamme pienempää. Tai, no, pienempää ja pienempää, en ole koskaan omillani asunut näin isossa talossa!

Ensimmäisen kerran kun näin pihan lemmikit, menin ihan sekaisin, miten kilpikonna on kiivennyt parimetrisen muurin yli? Selvisi, että pihalla elelee kilpikonnia, eli akrobaattisia suorituksia ei ole tarvittu. Niitä on kuulemma seitsemän, mutta ei olla nähty vasta kuin viisi. Käteviä ruohonleikkureita mielestäni, hiljaisia ja söpöjä, mutta tekevät kyllä isoja jätöksiä!

Talon omistajat taitavat olla aika rikkaita täkäläisittäin, sillä pihalla on myös uima-allas. Viime sunnuntaina pääsimmekin toisen kerran todistamaan afrikkalaisten huonoja uimataitoja kun talon isäntä ystävineen opetteli uimaan muutaman neliömetrin altaassa. Onneksi talolla pyörivä porukka on mukavaa ja rentoa, saatiin vapaasti naureskella ja leveillä kellumistaidoillamme. Ensimmäisellä kerralla ei paljoa naurattanut, sillä pari viikkoa sitten kun olimme biitsillä Dar Es Salaamissa, samoissa aalloissa jossa suomalaiset puskivat päin ja leikkivät kuin delfiinit, hukkui 25-vuotias mies aaltoihin. Sisämaalaiset eivät juuri vettä näe, eikä kaikissa koulussa opeteta uimaan kuten Suomessa.

Elämä Arushassa on vilkasta, kiihtyvällä nopeudella kasvava kaupunki viileässä vuoristoilmassa vetää puoleensa niin turisteja kuin maahanmuuttajiakin. Kaupunkia voisi kuvailla sulatusuuniksi, jossa samaan pataan heitetään maasait, somalit, mzungut (valkoiset muukalaiset), intialaiset ja kaikki muut afrikan heimot. Ja kaikkia pitää kovasti kokoajan tervehtiä. Valkoinen hipiä ja varsinkin meidän blondit tukat herättää huomiota ihan joka paikassa. Kaikkien jotka kokevat etteivät saa kotimaassaan tarpeeksi huomiota ja rakkaudentunnustuksia, kannattaa siis matkustaa tänne. Meille monesti huudellaan että I Love You! Be My Friend! Sekä päätä silitetään jopa ohiajavasta daladalasta (paikallisbussiksiko sitä voisi kutsua??). Tänään kun kävelimme kotiin jo tutuksi tulleelta ompelijatädiltämme, koulutytöt lähtivät mukaamme ja käveltiin noin kilometrin verran käsikädessä, yrittäen löytää yhteisiä sanoja englantia ja swahilia. Kun tytöt silittivät hiuksiamme, me silitettiin takaisin heidän lyhyeksi leikattua kikkaraa - melkoinen ero! Ja kylläpä tyttöjä tirskututti!

Tästä työviikosta tulee lyhyttäkin lyhyempi. Ensimmäinen evaluaatioviikonloppu on edessä ja se pidetäänkin alustavista suunnitelmista poiketen rannikolla Bagamoyon kaupungissa jossa sijaitsee Tansanian hienoin taidekoulu. Lähdemme jo torstaiaamuna liikenteeseen, sillä koulu ei ole auki lauantaina. Muutos suunnitelmiin tuli kun yksi ryhmämme opiskelijoista on sairastanut vakavasti malariaa viimeiset kaksi viikkoa ja hänen kuntonsa ei vielä kestäisi bussimatkaa Dar Es Salaamista Moshiin, kuten aluperin oli suunniteltu. Hänen kaikki energiansa on menny sairastamiseen ja alkaa nyt onneksi olemaan paremmassa kunnossa! Muutos ei taida haitata muita kun minua ja puuseppää jonka tulo maahan muuttuu ikävämmäksi kun en pääse häntä vastaan kuten alunperin oli suunniteltu. Eiköhän joku avuliaista ystävistämme auta hänet kentältä bussille, mutta 11 tuntia bussissa saattaa käydä tylsäksi...!

Maasaita ja muita

Kaksi viikkoa on hujahtanut kuin siivilla, mutta niin paljon on ehtinyt tapahtua siina ajassa. Nyt on kahden viikon tiivis matkaperheemme hajaantunut ympari Tansaniaa, nelja Dar es Salaamiin, kaksi Mto Mbuhun ja me Arushaan. Seuraavaksi teemme kuusi viikoa toita omissa paikoissamme.

Viime viikon vietimme Tarangiren kansallispuiston liepeilla maasaiden kanssa.

Asuimme maasai naisryhman tyopajan pihalla teltoissa ja teimme paivat heidan kanssaan koruja. Aamuisin naiset tulivat seitseman aikaan pajalle ja tekivat toita auringonlaskuun asti. He myyvat koruja turisteille joita kaahaa ohi safarijeepeilla seka yhteistyokumppaneilleen eri resorteissa. Tama

oli ensimmainen kerta kun jotkut hullut valkoiset olivat heidan luonaan nain pitkaan, tunsimme itsemme hyvin etuoikeutetuiksi ja kunnioitetuiksi. Heilla on ollut tama osuuskunta jo yli

kymmenen vuoden ajan ja heilla oli paljon suunnitelmia toiminnan kehittamiseksi. Rahoilla joita he ansaitsevat koruista he maksavat lapsiaan kouluun.

Yhteista kielta meilla ei ollut naisten kanssa, mutta koimme konkreettisesti miten kasityo yhdistaa. Toiseksi viimeisena paivana kun istuimme pujottamassa helmia naiset alkoivat yhtakkia laulaa. Kivinen myymalatalo ja sen terassi toimi upeana kaikukoppana kun kaksikymmenta naista lauloi ymparillamme. Tunne oli aivan valtava, he lauloivat niin kauniisti ja moniaanisesti, kansansa omia lauluja. Ei sita voi sanoin kuvailla, siina sita vain istui ja yrtitti pidatella kyyneleita jotka vakisinkin lahti valumaan pitkin poskia ja nenaa kun naiset ymparillani laulaoivat sydamensa pohjasta ja samalla jatkoivat kasitoitaan. Valilla laulu ja laulunjohtaja vaihtui, mutta kaikki yhtyivat lauluun, omilla aanillaan.

Projektiryhmamme on toiminut saumattomasti. Olimme ennen Suomesta lahtoa viela hieman tuntemattomia toisillemme, mutta sen huomaa, etta olemme kaikki opiskelleet ryhmatyotaitoja ja kommunikointia, kaikki asiat ja tilanteet ollaan saatu kasiteltya neuvottelemalla ja yleensa nauramalla. Naurua ei ole ryhmasta puuttunut eika huumoria. Siksi eilinen ero matkaperheesta toikin monelle kyynelet silmiin. Olemme niin tunnemyllerryksessa taalla kaikkien uusien ja ihmeellisten asioiden keskella, niin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta jota ryhmamme on meille ollut.

Tapaamme kahden viikon paasta seuraavan kerran, meilla on evaluaatioviikonloppu Moshissa josta menemme Kilimanjaron rinteille kavelemaan.

Tanaan etsimme kotia Arushasta, ja toivottavasti loysimmekin sellaisen. Odotamme viela varmistusta. Se on rivitalokeskittyma, pieni yhteiso mutta oma koti ja ovi jonka voi halutessaan sulkea. Huonekaluja siella ei ollut, mutta hinta oli niin edullinen etta budjettimme ei karsi vaikka ostamme patjat lattialle ja pari kattilaa. Oma koti tuntuu hyvalta asialta tassa hektisessa ja aanekkaassa kaupungissa. Arusha on kuulemma Ita-Afrikan nopeimmin kasvava kaupunki ja silta se todella tuntuu. Myos safarituristit tuovat turvattomauutta, tilaisuus rikkaaseen turisteen tekee monesta varkaan.

Turisti ja turistin ripuli

Nyt se sitten pamahti. Se turistien tai mzungujen kuten taalla sanotaan, ripuli. Eilinen paiva meni kokonaan sangyssa maaten, edellinen yo wc-pontolla. Nyt jo helpottaa, tanaan paasin osallistumaan batiikkityopajaan! Alkuviikosta punoimme koreja ja keskiviikosta perjantaihin teimme batiikkeja seka koruja, kookoksen kuoresta ja vahan kivesta. Itse en ehtinyt koruja tehda, eilisen sairastelun ja taman paivan lievan vasymyksen takia... mutta ehdin viela!

Kuva Dar Es Salaamin kalatorilta jossa kavimme viime viikon lauantaina, illalla mestarikokkimme teki meille grillissa tonnikalaa ja kingfishia.

Muu porukka lahti nyt katsomaan tansseja ja rummutusta, niin harmittaa ettei voimat riita tanaa enaa siihen, mutta pidetaan peukut pystyssa etta tulevien kuukausien aikana siihen olisi viela mahdollisuus!

Jain siis hotellille kirjoittelemaan postia, taalla tuntuisi kaikki pelaavan kohtuudella. Koulun hostellissa jossa asuimme tahan asti, ei tullut kolmeen paivaan vetta, ja voin sanoa etta tavallisen vesiponton huuhtelu kantovedella ripulissa ei ole mukavaa! Eilen aamulla opettajat sitten toivat minut ja yhden malariapotilaan tanne lepaamaan ja se oli hyva ratkaisu, ollaan molemmat huomattavasti paremmassa kunnossa. Muukin porukka muutti tanne tanaan etta ehdtaan pesta vaatteet ja itsemme ennen ensi viikkoa maasaileirissa.

Tama ihastuttava matonpunojanainen tavattiin viime sunnuntaina eraassa kylassa jossa oli myos satoja, tuhansia vuosia vanha mangopuu, joka alla kyla on pitanyt kaikki kokouksensa. Varsinainen historia olisi silla puulla kerrottavana!

Tama rapsays on GOIGin kotikadulta, kavimme lounastaulolla vesi- ja banaanikaupassa. Lamminta on, ehka sen kuvistakin huomaa.


Ja roskia, voi hyvanen aika niita roskia on jokaoaikassa eika kukaan keraa mitaan pois. Kaikki jaa maahan mita kadesta putoaa. Aika mahdotonta meininkia! Tuntuu taas turhauttavalta Suomessa kierrattaa ikina mitaan kun yksi Suomen kokoinen kansa yhdessa kaupungissa polttaa kaiken roskan (eika varmasti tarpeeksi kuumalla) ja kaataa variliemet maahan(ne jotka myrkyllisyydellaan hengitysuojaimet paalla sekoitettiin) ja heittaa roskapussit talon taakse kasoihin.

Tassa siis niita myrkkyliemia, ensimmaisen paivan solmubatiikit varjaytymassa. Varit oli kylla jannia, reagoi ilmeisesti auringoin kanssa silla ko. liemi oli keltainen ja sellaisi niista sitten tuli kun ne otettiin sielta pois..
Varmuutta varien kayttaytymisesta ei ole, silla yhteista kielta ei oikein ole..

Sunnuntaina matkustamme Arushaan, maanantaina Tarangiren kansallispuiston alueelle maasaikylaan koruja tekemaan ja siella siityen puskassa perjantaihin asti. Odotan hieman viileampaa ilmastoa, silla tama, en edes tieda kuinka monta astetta, alkaa jo sulattamaan jaatyneimmankin ihmisen.

Ananasihminen

No niin, vihdoin paasin nettiin. Kyse ei ole siita etteiko nettikahviloita olisi lahella tai se olisi kallista, mutta tiivis aikataulu on pitanyt meidat kiireisina. Tanaan alkoi tyopajat GOIGin koululla ja niiden jalkeen oli aikaa kipaista 500m paahan olevaan kahvilaan.

Mitas kaikkea onkaan tapahtunut, tuntuu etta on ikuisuus kun lahdin lumivalkeasta Suomesta. Otin kameraan yhden kuvan Hki-Vantaalta jottei karu totuus vain unohtuisi tassa lammossa. Lukemia en tieda, kolmessa kympissa se huitelee. Aurinko on todella lammin ja hiki valuu. Kosteus Intian valtameresta tekee ilman nihkeaksi, eika nyrkkipyykki juuri kuivu.

Viikonlopun aikana olemme kiertaneet erilaisia kasityotoreja, museoita, kalatoreja, nahneet paikallisen talomuseon (taino majamuseon), ihasteltu tingatinga-taidetta ja syoty hyvin. Hedelmat ovat aivan erityisen hyvia, se nyt on varmaan olettamuskin kun on samassa maassa missa ne kasvaa. Mutta ananaskin on hyvaa! Tata en olisi ikina uskonut itsestani!

(asken kavi sahkoisku ja jouduin vaihtaa konetta, onneksi taa oli jaany talteen luonnoksiin... Usb-porttia ei ole tassa uudessa koneessa, eli en pysty nyt lataa enenpaa kuvia..)

Mutta taalla kaikki hyvin ja kirjoitan pian lisaa. Huomenna jatketaan tyopajoja ja vieraillaan Suomen suurlahetystossa.

Pakkaa, packing, pakkar

Viimoista iltaa tässä nyt kotona, ihanassa pesässä istuskellaan ja itkeskellään.

Olen ottanu kuvia pakkailujen eri vaiheista ja tässä viimeinen todiste että paljon on tavaraa lähdössä matkaan mukaan. Vaikka onhan tuo murto-osa siitä kuinka montaa esinettä normaalisti kahden kuukauden aikana käyttää, astioista ja työkaluista puhumattakaan!

Huomenna on siis lentoon lähtö. Reppu on täynnä malarialääkkeitä, musiikkia ja villalankoja. Tulevan työharjoittelu paikan yhteyshenkilö pyysi meitä tuomaan lankoja, olivat saaneet lahjoituksena paljon puikkoja ja koukkuja. Me saatiin sitten lahjoituksena opiskelutovereiltamme noin neljä muovikassillista ylijäämä lankaa, kiitos! Hmm, nyt alkaa vaan huolettamaan että pitäisi varmaan osata neuvoa sitten silmukoiden ja neulemallien tekoa?

Kylläpä jo jännittää lähteminen, niinhän se aina minulla. Nyt varsinkin kun rakas puuseppä ei lähde matkaan heti alkukilometreille.. On se kuitenkin eka kerta afrikassa iso juttu pienelle ihmiselle!

Tästä eteenpäin blogi on siis varmaan lähes pelkkää Tansaniaa, ehkä joihinkin käsityötaitoihin saatan paneutua enemmän. Kommentoikaa ja kyselkää, saa myös vierailla blogissa http://ohjaustoimintatansaniassa.blogspot.com/ jota muukin reissuporukka päivittelee tulevien kuukausien aikana.

Joulusta uuteen vuoteen

Juhlat on nyt juhlittu, niin joulut kuin uudet vuodet ja tupariläksiäiset. Lähtö lähestyy ja kulunut viikko onkin ollut kiireinen kaikkien valmisteluja ja koulutehtävien ja töiden parissa.

Jouluna ihastelin äitini oivaa värisilmää lapsuudenkotini sisustamisessa, ohessa esimerkki joulupöydästä joka myös notkui itse valmistettuja herkkuja. Äidiltäni olen perinyt myös vimman lasiin, tuo keittiönhyllykin taidettiin suunnitella remontin yhteydessä vain ja ainoastaan lasikokoelman sijoituspaikaksi :)

Joulu on meillä kotijuhla, vietetään aikaa toistemme seurassa sekä tavataan sukulaisia, joita muuten tulee harvoin nähtyä. Mietiskelin aattona kun jutustelin jo hieman dementoituneen isotätini kanssa elämän mullistuksia. Tässä minä vaan pakkaan reppua Tansaniaan, toiselle oma koira olisi aikoinaan ollut elämän isoin onni. Miten maailma onkaan muuttunut minun ja heidän sukupolven aikana, miten nopea se muutos on ollut. Tämä asia mietityttää ja hämmästyttää minua aina vaan. Miten vieraantuneita olemme vaikkapa isotätini aiempaan arkeen kuuluneesta viljelystä ja omavaraistaloudesta; jos jäämme lumen taa saarroksiin, saammeko asuntomme lämpimäksi entä onko kellarissa tarpeeksi juureksia? Meillä ei ainakaan, kerrostalo on riippuvainen kaukolämmöstä ja ruoanlaitto ei onnistu ilman sähköä, ruokakellarista puhumattakaan. Tekisi mielei painaa stop-näppäintä ja kelata vähän takaisinpäin; onko tämä kaikki kehitys ihan tarpeellista?

Uudesta vuodesta ja sen juhlinnasta minulla ei ole oikein mitään positiivista sanottavaa. Muistutan lähinnä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa, joka on mielestäni hyvä kirja. Aattona poljeskelin töistä kotiin ja raketit poksuivat talvi-illassa ympärilläni.

Tiedän, että niillä karkoitetaan pahoja henkiä seuraavalta vuodelta, mutta mikä on se bisnes ja roskan määrä joka tähän traditioon nykyään kuuluu? Eikös sitä pahaa voisi manata pois jollain hieman kestävämmällä tavalla? Jos minulla on joskus niin paljon rahaa että voin polttaa sitä, en kyllä sijoittaisi raketteihin ja sen ympärillä pyörivään teollisuuteen vaan polttaisin seteleitä vaikka soihtuna.

Keskiyöllä naapurit lähettivät raketteja kattoparvekkeelta, minä tietysti kyttäsin ikkunasta ja paheksuin.

Uudenvuodenpäivänä juhlimme tupareitamme ja matkaa. Pesämme täyttyi siskoista ja ystävistä sekä siskon koirasta. Siistiä oli kerrankin tässä huushollista, sillä olin kerännyt lankani ja huovutusvillat pois että kaikkien yövieraiden patjat mahtuisi sekaan. Yleensä tilanne on sellainen että projektini ja puusepän kirjat ja piirrokset ovat niin hujan hajan olohuoneessa villapaitojen ja teemukien kanssa, että kulkureitit pitää merkata metrin pituisilla aurauskepeillä.